Täällä iPod-sukupolvi, kuuleeko kukaan?

Olen parhaillaan vieraana roomalaisessa perheessä. Sain tilaisuuden tutustua italialaiseen kulttuuriin paikallisen perheen kautta. Perheen vanhemmat ovat näyttelijöitä, jotka työskentelevät niin teatterille, televisiolle kuin elokuvateollisuudellekin. Tutustuin perheeseen kun heidän tyttärensä tuli kolme vuotta sitten meille kesäksi vaihto-oppilaana. Nyt tein työmatkan yhteydessä vastavierailun heidän luokseen.

Eilisen illan aikana keskustelu kääntyi perheen äidin huoleen vanhemmasta pojastaan. Poika käy parhaillaan paikallista lukiota. Hänellä on takanaan hyvä koulumenestys, mutta nyt aikuistumisen kynnyksellä asiat ovat kääntyneet nopeasti. Poika hakee merkitystä ja mieltä opiskelulle. Enää ei riitä se että pitää käydä koulua. Asian pitäisi olla jollakin tapaa palkitsevaa, pitäisi tietää miksi tai mitä varten hän kouluaan käy.

”He eivät edes tiedä minkä väriset silmät minulla on.”

Asiaa kärjistää kokemus kontaktin puutteesta opettajiin. Poika oli kertonut kuinka opettajat eivät koskaan katso heitä silmiin. Hän oli sanonut, etteivät opettajat edes tiedä minkä väriset silmät hänellä on. Hän kokee, ettei heitä oikeasti ole olemassa opettajille. Yhteys opettajien ja oppilaiden väliltä tuntuu puuttuvan.

Pojan äiti on aivan ymmällään tilanteesta. Koulun vanhempienilloissa hän toivoisi kuulevansa suunnitelmia tai etenemisehdotuksia siitä, miten asiat saadaan raiteilleen. Siitä, miten opetusta ohjataan tai edes jotain kuvaa tulevaisuudesta johon voisi tarttua. Sen sijaan hän kuulee opettajilta valitusta, jossa he kertovat miten oppilaat eivät keskity, he eivät ole kiinnostuneita mistään ja itse asiassa heidän häiriköintinsä tunnilla estää heidät tekemästä omaa työtään.

Tämän koulun italialaisten opettajien valitus oppilaista kuulostaa harmittavan tutulta. Samanlaisia signaaleja tulee vastaan suomessakin. Suomessakin on olemassa sellaisien opettajien joukko joilta puuttuu kunnioitus ja mielenkiinto oppilaitaan kohtaan. Ehkä monet kokevat itsensä ulkopuoliseksi teknologiakehityksen ja muiden suurien muutoksien kuten sosiaalisen median mukaantulon tai vaikkapa globalisaation keskellä.

Tuntuu kuin, nopeasti pintaan nousevat uudet ilmiöt koettaisiin aina ensisijaisesti dystopioina. Ehkä tästä syystä, näistä kiinnostuneita pidettäisiin hurahtaneina, elämästä syrjäytyneinä yksilöinä. Puhutaan kuinka pitää olla oikeita kohtaamisia eikä vain tietokoneruudun tuijottamista tai iPodin kuuntelua. Näissä puheissa pilkistää pintaan väkisinkin se miten vähän itse asiaan olemme oikeasti tutustuneet tai halukkaita tutustumaan. Mihin se uteliaisuus uusiin ihmisiin ja uusiin asioihin meistä katoaa?

Moni meistä mieltää tänä päivänä oppimisen vuorovaikutukseksi, se ei ole enää sitä että joku opettaa ja toinen siinä oppii. Oppiminen vuorovaikutteinen prosessi jossa oppijat muovaavat käsityksiään opittavista asioista yhdessä.

Samaan aikaan kun peräänkuulutetaan aitoja kohtaamisia, me kuitenkin määrittelemme toisia ihmisiä tavalla joka ohjaa vuorovaikutuksen hiipumiseen. Miten me voimme tukea toisen oppimista, jos emme ole lainkaan kiinnostuneita toisesta ihmisestä ja kaiken lisäksi olemme jo päättäneet millaisia he ovat?

Share
Kommentit
9.4.2008 23:28
<p>Jep, kirjoitin ennen tämän lukemista <a href="http://opeblogi.blogspot.com/2008/04/mist-virtaa.html">vähän samasta aihepiiristä</a>. Yksipuolisuus ja äärilaidat ja kyvyttömyys asettaa asiat laajempiin suhteisiin... yleissivistyksen puute... mutta toisaalta, ei kaikki ole huonosti. Nostamme vain helposti esiin negatiiviset esimerkit.</p>
6.4.2008 17:57
<p>Italaisista tiedän vain sen verran mitä muutamilla työ- ja lomamatkoilla olen oppinut ja mitä elokuvien, muun kuvataiteen, näytelmien, musiikin ja kirjojen kautta olen päätellyt. Sekä tietysti  mitä työtoverini <a href="http://www.andreavascellari.com/blog/">Andrea Vascellari</a> on minulle työllään ja mielipiteillään kertonut.</p>
<p> </p>
<p>Digitaalisella ajalla oppiminen on väistämättä erilaista ja saa oppilaat kyseenalaistamaan opetusta, koska sen puutteet tulevat paremmin näkyviin. Netissä opitaan keskustelukumppaneista yhtä ja toista, kuten usein silmien väri, mitä oppitunnneilla ei opita. En minä esimerkiksi tiedä juurikaan opiskelijoitteni silmien väriä, enkä edes pitäisi kovin korrektina tutkailla heitä kovin tarkkaan.</p>
<p> </p>
<p>Ehkäpä Suomessa on oltu edelläkävijöitä muodollisen kouluopetuksen suhteen ja keskitytty oppisisältöihin ihmiskontaktien kustannuksella. Verkko-oppiminen voi itse asiassa tuodakin siirtymisen astetta henkilökohtaisempaan vuorovaikutukseen, vaikka vanhan tyylin tiukimmat kannattajat tästä ovatkin aivan toista mieltä.</p>
<p> </p>
<p>Itse olen aikuistuvia nuoria seuratessani huomannut, että sosiaaliset ja tunteisiin pohjautuvat syyt ohjaavat valintoja yhä enemmän. Vaikka itsekin olin varsinkin tuossa iässä melkoinen runosielu ja fiilistelijä, tunnen huolta siitä, jäävätkö rationaaliset perustelut ja argumentointi pikku hiljaa kokonaan sivuun nuorten ja vähän vanhempienkin elämässä. Siihen kätkeytyy omanlaisiaan vaaroja, joita ajttelin käsitellä <a href="http://www.tuomoturja.com">laajemminkin</a>.</p>
5.4.2008 22:49
Ajatuksia ja pohdiskelua herättävä kirjoitus. Kahden sisilialaisen kesävaihto-oppilaan isäntäperheenä toimineena voin todeta, että tuttavaperheesi äidin huoli on tuttua. Italialaisessa kulttuurissa sosiaalisuus ja vuorovaikutteisuus on erittäin vahvasti läsnä kaikissa vuorovaikutustilanteissa. Jostain kumman syystä koulua käyvät nuoret kokevat, että tämä vuorovaikutteisuus ei ole enää yhtä vahvasti läsnä opettajan ja oppilaan välisessä kanssakäymisessä vaan oppimisesta on tullut entistä enemmän suorittamista. Millainen opetuskulttuuri ajaa tänä päivänä tälläistä toimintaperiaatetta? Onko opetuksen ja oppimisen tärkein päämäärä vain arvosanojen ja suoritusten saavuttaminen?