Avaava kysymys motivaatiosta

Olin viime perjantaina PixelAche University -seminaarissa mukana yhden session panelistina. Sessiossa keskusteltiin koulutuksen tulevaisuudesta sosiaalisen median aikakaudella. Edustin paikalla Internetix:iä josta erityisesti kerroin alustuksessa Nettilukiosta. Loppuosa esityksestäni käsitteli marraskuussa syntyneestä Sometu-verkostosta.

Tilaisuus oli mielenkiintoinen oppimiskokemus, kuten koen yleensäkin tilanteet, joissa joutuu itsensä laittamaan likoon. Erityinen huomioni kiinnittyi eturivistä esitettyyn kysymykseen. Kysymykset ovat loistavia ajattelun välineitä. Mies kysyi: ”Millä opiskelijat saadaan kiinnostumaan opetettavista asioista. Mistä asiaan saadaan heille motivaatio?”. Kysymys oli hyvä ja jäi vaivaamaan minua tilaisuuden jälkeenkin. Tämä on varmasti monelle meistä hirmuisen tuttu kysymys koulusta tai ehkä paremminkin asia näkyy kuvattuna ongelmana. Manaamme kun ei niitä opiskelijoita kiinnosta nämä asiat.

Totesin jo tilaisuuden aikana, kysymyksen liittyyvän ajattelutapaan, johon me olemme tottuneet teollisella aikakaudella. Uskon että siihen sisältyy meidän kulttuurisesti omaksuttuja olettamuksia. Ajattelu lähtee siitä että on olemassa jokin opittavien asioiden joukko joka opettajan tai tarkemmin yhteiskunnan tulee opettaa yksilölle. Tämä juurruttaminen tapahtuu massatuotantona, jossa sama sisältö syötetään mahdollisimman harvojen toimesta samaan aikaan mahdollisimman monille.

Sofia on kiva, mutta se ei aina vaan tee mitä minä haluan

Muutama vuosi sitten, pieni kolmivuotias Aino-tyttö totesi, että tyttäreni Sofia on kiva, mutta se ei aina vaan tee mitä minä haluan. Aino-tytön kommentti oli varsin hilpeä, mutta jostakin syystä kukaan ei tunnu kyseenalaistavan samaa toimintatapaa, kun meidän hallinto määrittää hyvin tarkasti ne asiat joita meidän kaikkien pitää oppia eli tehdä.

Pieni Aino-tyttö osui mielestäni asian ytimeen. Jos me haluamme oikeasti saada opiskelijat aidosti innostumaan asioita, pitää sen innon tulla sisältä päin. Me opimme niitä asioita joihin koemme aitoa tarvetta. Tarve voi syntyä toki käytännön pakosta, mutta yleensä aina taustalla on jostakin positiivisesta tunteesta kuten siitä että se on hauskaa, siitä saa arvostusta tai että näemme sen ohjaavan meitä johonkin suurempaan unelmaan mihin pyrimme. Jos pyrimme siihen mitä kysymyksen esittäjä haki mielestäni takaa, pelkään pahoin että nykyinen koulu pitänee purkaa ja tilalle rakentaa jotain uutta, ennen kuin pääsemme tähän. Ainakin arviointi pitää muuttua radikaalisti.

Meredith Belbin on laatinut testin, jossa voit testata omaan arkkityyppisi tiimissä. Testin ideana on tunnistaa eri ihmistyypit joiden avulla voidaan rakentaa toimiva tiimi. Testiä voidaan varmasti kritisoida ja se on toki yksinkertaistus rikkaasta todellisuudesta. Kuitenkin se antaa jo suuntaa siitä mikä on reaalielämän kannalta arvokasta. Belbin kuvaa kahdeksan roolia, jotka kaikki täydentävät toisiaan. Näitä tarvitaan toimivan tiimin aikaansaamiseksi.

Belbin kuvaa myös hienosti, miten jokaisella meistä on omat vahvuudet joilla täydennämme toisiamme. Hän ei jää ajatuksissaan tähän, vaan myös kuvaa meille tyypillisiä heikkouksia ja auttaa meitä tunnistamaan sen miten heikkous ja vahvuus kulkevat käsikädessä.

Mielestäni yksi vahvin teollinen piirre nykyisessä koulutusjärjestelmässä on sen tapa arvioida oppimista. Arviointi määrittää meidän kaikki samalla mittarilla aivan liukuhihnamaisesti samaan riviin. Juuri päinvastoin, kuin esim. Belbin pyrki tekemään. Tiedätkö mitään reaalimaailman työtä tai työyhteisöä jossa on erityinen arvo sillä että me olemme samanlaisia? Eikö arvo tule juuri siitä että olemme erilaisia? Millainen olisi toinen tapa millä opetuksen voisi järjestää? Voisiko se tapahtuva vaikka niin kuin ennen vanhaan, mestarien opissa ottamalla vaiheittain vaativampia tehtäviä?

Share
Kommentit
Peeii
<p>Idea osaamisen tunnistamisesta ja tunnustamisesta yritää edetä toiseen suuntaan. Siis idea, käytännöt voivat olla toista.  Idean mukaan meillä on elämän- ja työkokemuksen myötä monenlaista osaamista, ja juuri sitä pitää arvostaa.  Osaamisen tunnistamisella - jossa ytimessä on vuorovaikutteinen ja kohtaava keskustelu - saadaan selville, mitä kaikkea ihminen jo osaa, ja sitten se voidaan tunnustaa joko suoraan tai erilaisten "näyttöjen" avulla vaikka osaksi tutkintoa.  Ja samalla suunnataan - henkilökohtaistetaan - oppimisen polkuja.</p>
Ville Venäläinen
<p>Haloefekti: Totta. Ainakaan koulu ei tue tällaisesta ajattelusta eroonpääsemisessä. Koulussa pitää olla arvosana että pääsee seuraavalle vuodelle. Töihin pääsee kun on paperi. Oppimisesta ei hirmuisesti puhuta tai mitä varten asioita opetellaan. Kärjistäen tilanne on vielä se että, kun sinne töihin sitten ollaan päästy, ensimmäisenä halutaan saada koulutusta työhön. :-)</p>
Halo Efekti
<p>Itse olen täällä vapaaehtoisen ja omatoimisen verkko-oppimisen ihmemaassa...</p>
<p> </p>
<p>Kirjoituksesi nosti mieleen sen että nythän on erilaisissa tutkinnoissa pyrkimys nimenomaan standardiin osaamiseen, eli jos sinulla on tämä tai tämä sertifikaatti osaat jonkun asian todistetusti, johon kuuluu osiot A,B,C,D,E,F ja G - ja olet kuin kone, joka voidaan laittaa suorittamaan kyseisiä tehtäviä. Joku taho määrittää mitä tarvittavat kirjaimet kulloinkin ovat.</p>
<p> </p>
<p>Tärkeintä on saavuttaa sertifikaatti - ei oppiminen tai se että olisit erityisen kiinnostunut siitä mitä osioon D kuuluu. Tärkeintä on saada aikaan systeemi millä rankata ihmiset arvokkuusjärjestykseen.</p>
<p> </p>
<p>Tämä ei ole pelkästään koulun ongelma tai edes sen ratkaistavissa, vaan se on sisäänrakennettuna yhteiskuntaan yleensä ja työelämään erityisesti.</p>
Ville Venäläinen
<p>Kiteytät omaan tuttuun tapasi hienosti Peei. </p>
<p>Tuolla PixelAche-seminaarissa puhuttiin myös siitä miten helposti oppiminen ja tekeminen erotetaan toisistaan. Yritykset odottavat, että työntekijät kouluttavat itsensä työn ulkopuolella. Opiskelijat taas odottavat koulussa että opettaja opettaa heille taidot. Tämä on vielä ehkä keskeneräinen ajatus, mutta mietin vain että onko tässäkin "oppimisen syrjäytymisessä" taustalla arviointi joka erottaa meidän itse asiasta. </p>
Peei
<p>Osut ytimiin pohdinnoissasi motivaatiosta ja arvioinnissa, siinä mitä ne ovat nykykäytännöissä.  Mielestäni "oikeaa motivointia" on se, että suostuu nöyrästi kohtaavaan kanssakäymiseen, jossa toinen tuntee olevansa jees. Sitten kaikki meneekin omillaan - jos on mennäkseen. Ja arviointi ... mitähän se voisikaan olla ...siinä on jotain yhtä arvokkaiden ihmisten rehellistä ja kunnioittavaa viestiä toiselle, mutta ei vallan käyttöä. Jaa´aa kyllä nuo molemmat minusta voisivat toimia myös opetuksen/opiskelun/oppimisen ympäristöissä.</p>