Arvioitua arvostusta

Olen viimevuosina käynyt paljon läpi omaa lapsuuttani. Olen reflektoinut sitä suhteessa omiin lapsiini ja nykyiseen elämääni. Asioiden läpikäynti on ollut minulle kohtuullisen raskas prosessi, joka tulee jatkumaan varmasti vielä vuosia. Kenties lopun ikääni.

Olen arvioerolapsi. Vanhempani erosivat kun olin seitsemän. Jatkoin elämääni äitini ja siskoni kanssa. Isä jäi asumaan ensimmäiseen lapsuuteni kotiin yksin. Näin jälkeenpäin ajatellen äitini teki varmasti ainoan oikean ratkaisun. Vanhempieni liitto oli äärimmäisen väkivaltainen, ja asioiden korjaantumiselle ei ollut silloin, eikä ole nyt, nähtävissä mitään merkkejä. Asiat olisivat todennäköisesti kehittyneet vain pahempaan päin.

Varhaislapsuus jätti minuun haavat, jotka vuosivat vuolaasti koko peruskouluajan. Arpikudosta on vuosien varrella muodostunut, ja edelleen asia nousee tarkasteltavakseni kymmenen vuoden sykleissä. Kävin asiaa läpi 20-vuotiaana. Kolmekymppisenä oli vuorossa jo sitten todellinen syväanalyysi. Aika näyttää, mitä on edessä nelikymppisenä.

Jostakin syystä lapsi päätyy syyttämään vanhempiensa ongelmista itseään. Se on lapselle itselleen kätkettyä, mutta vaikuttaa lähes kaikessa tekemisessä taustalla jatkuvasti. Lapsi ei sitä suoraan näytä, mutta kaipuu hyväksynnälle ja arvostukselle on valtava. Se on vähän kuin lapsi tuntisi itsensä rikolliseksi ilman mitään selvää syytä.

Uskon että tämä velka, jota kannoin vanhempieni sotkuista, vaikutti syvästi koulunkäyntiini. Nyt tunnen, ettei koulu tuolloin osannut vastata ymmärtävästi omaan taustaani. Se pieni poika, joka haki alitajuisesti hyväksyntää, turvaa ja omaa paikkaansa, jossa olisi hyvä olla, sai kohtaansa koulujärjestelmältä vain arvosanoja ja välillä nuhteita.

Kuuntelin eilen Otavan Opiston työpajassa hetken Tuija Kirveskari-Tähtisen puheenvuoroa, jossa hän otti kantaa arviointiin koulussa. Hän kertoi opettajasta, joka ymmärsi arvioinnin haitallisen merkityksen. Virheiden osoittelu ei rohkaise oppijaa, vaan aiheuttaa helposti heikkoa itsetuntoa. Tämä opettaja muutti asetelmaa: oppilaat arvioivat opettajan taululle laskemia tehtäviä. Hän kertoi tytöstä, jolla oli diagnosoitu oppimisvaikeus. Tyttö sai tällaisen harjoittelun pohjalta uskon itseensä takaisin ja selvisi vaikeuksistaan vahvistuneen itsetuntonsa kautta. Tyttö rohkaistui prosessin aikana ja lopussa hän sanoi jo opettajalle että ”enää et minua huijaa”. Oppi kasvoi sisältä päin eikä ulkoisen arvioinnin mukaan. Näin taisi käydä myös arvostuksen suhteen.

Jostakin syystä minulle koulusta tuli paikka, joka opetti tiedostamaan monia asioita, joita en osannut. Opin siellä muun muassa, etten osaa kirjoittaa. Punakynä oli ainoa palaute, jota sain omista kirjoituksistani. En muista yhtään yksittäistä kertaa, että joku olisi kommentoinut vaikkapa tekstini sisältöä. Kirjoittaminen ei tuottanut minulle mitään positiivista, mitään mistä olisin saanut arvostusta tai muuta motiivia mistä jatkaa.

Pikkupojan piti löytää paikkansa, ennen kuin kirjallisen ilmaisun opetteleminen oli mahdollista. Nyt se tarve kasvaa sisälläni. Haluan kirjoittaa joskus kirjoja, ilmaista itseäni ja jakaa ajatukseni maailman kanssa. Olen nyt kirjoittanut vajaan vuoden omaa blogiani ja tässä suurin oppimiskokemus liittyy juuri itse kirjoittamiseen. Vaikka koulussa kirjoittamistani on aina arvioitu huonoksi, löytyy tästä maailmasta ihmisiä, joiden mielestä kirjoitan hyvin. Keskeinen ero tässä arvioinnissa on, että te arvioitte minua sisällön perusteella, ette tekniikan. Kiitos siitä teille kaikille, jotka olette rohkaisseet minua jatkamaan omalla palautteellanne.

Koulu perustuu pitkälti arviointiin. Mittareihin joilla mitataan oppimista sekä opettamista. Tasavertaisesta arvioinnista puhutaan yleisesti oppilaan lakisääteisenä oikeutena. Tämä peruste kuulostaa minusta vähintäänkin kornilta. Tasapäistäminen ei ole tasa-arvoa.

Jokainen meistä tarvitsee osakseen arvostusta. Oma peruskoulu- ja lukioaikani kuitenkin perustui pitkälti arviointiin. Oman kouluaikani arviointi johti turhan usein negatiiviseen suuntaan. Onneksi sain kokea arvostusta muualla. En tiedä, mitä muuten olisin tänä päivänä. Tasapäistäminen tarjoaa kuitenkin monesti meille kaikkea muuta kuin arvostusta, maailmassa jossa oppimisen tulee edetä synkroonisesti kaikkien osalta, omista taustoista, elämäntilanteista ja kasvuvaiheesta riippumatta.

Ymmärtäminen johtaa yleensä aina väistämättä toisen ihmisen kohtaamiseen ja arvostamiseen. Arvostuksesta kumpuaa taas halu kuulua ryhmään ja toimia myös sen eteen.

Tänäkin päivänä vihastun opettajille, jotka puhuvat kelvottomista oppijoista. Niistä nuorista, jotka eivät osaa ja joita ei kiinnosta. Oman kokemukseni varjolla uskaltaisin väittää, että nämä puheet kumpuavat niistä odotuksista, joita opettajalla on oman professionaalisen arvioinnin kannalta. Mitä paremmin oppilaat pärjäävät systeemin määrittämien mittarien perusteella, sitä arvostetumpi opettaja on systeemin silmissä. Siitä puheesta puuttuu ymmärtäminen, josta taas kumpuaa ihmisenä kasvaminen ja kasvatus. Ymmärtäminen johtaa yleensä aina väistämättä toisen ihmisen kohtaamiseen ja arvostamiseen. Arvostuksesta kumpuaa taas halu kuulua ryhmään ja toimia myös sen eteen.

Onko arviointi nykymuodossaan olemassa enemmän koulua varten kuin oppijaa? Arviointi voi myös ohjata laadullisesti epäilyttävään tulosten tavoitteluun. Ne eivät ohjaa kohtaamaan ihmistä vaan manipulointiin, jolla pyritään puolin ja toisin saamaan parhaat mahdolliset lukemat ainekohtaisissa pisteissä. Tämä vielä korostuu maailmassa, jossa yhä useampi opettaja pitää opetustyötä vain professiona ilman kutsumusta. Pelkään, että tämä kehitys johtaa pahimmillaan oppijan syrjäytymiseen opetuksesta, kun opettajan tuottavuus mitataan vain suoritteiden perusteella. Ruotsinopettajan on helppo kuitata oppilas haluttomaksi oppimaan huonojen tulosten varjossa, vaikka taustalla voi olla joukko unettomia öitä, painajaisia omasta kodista, avoimia kysymyksiä, joita ei oikein osaa edes itse sanoiksi pukea.

Asiakaspalvelussa on puhuttu jo ties kuinka kauan asiakkaiden palvelemisesta samalla arvonannolla. Siellä ei puhuta asiakkaiden kohtelemisesta samalla tavalla. Miksi koulujärjestelmämme sitten kuitenkin mittaa meitä samoilla mittareilla ja määrittääarvomme koko systeemissä näiden perusteella? Tätäkin suurempi ongelma on yksilön kasvaminen, ja tähän liittyvän aikajänteen tiedostaminen. Miten nykyinen järjestelmä saataisiin tukemaan enemmän elinkaariajattelua, jossa jokaisen kasvua voidaan tukea yksilöllisesti, tavalla jossa hänet kohdataan kokonaisuutena?

Seuraan tätä aikaa surullisena. Tänä päivänä avioerolapsia tulee yhä enemmän. Taustalla ei tarvitse olla väkivaltaa, vaan turhan monesti kyseessä on vanhempien lyhytjänteiset odotukset vapaudesta omaan elämään lasten kustannuksella. Oman taustani valossa uskallan väittää tämän olevan lapsen kannalta varsin sama tilanne, vaikka väkivaltaa ei olisikaan ollut läsnä.

Samaan aikaan on kuitenkin iloittava esikoiseni ensimmäisestä puolestatoista kouluvuodesta. Ne ovat olleet iloista katseltavaa. Nykyisessä alakoulussa tuntuu olevan ainakin toivoa paremmasta tulevaisuudesta.Tyttärelläni on edelleen tallella tuo hymy, josta bloggasin alkuvuodesta. "Toivottavasti hymysisäilyy, ja toivottavasti se löytyy myös muiden oppilaiden kasvoilta."

Share
Kommentit
Hieno leiska

Hey, sun blogissa on muuten hieno leiska. ;)

Mutta sisältö - joka tietty on pääasia - on vielä hienompaa. Jopa meikäläinenkin pysähtyy ajattelemaan asioita. Periaatteessa kun ajatteleepi, niin usein on huikean iso kynnys siinä, että joku (oman sidosryhmän sisällä) ekana alkaa puhumaan jostain asiasta. Syy moiseen on tietty arvostelu, joka ei usein ole edes rakentavaa - on niin heleppoa olla hiljaa ja heitellä vaan kiviä sellaisten päälle jotka alkaa kyseenalaistamaan jotain vakiintunutta systeemiä.
Arviointi yksilöä voimaannuttavana vai heikentävänä?

Ville

Viestisi on merkityksellinen jokaiselle opettajalle. Kasvatustieteessä puhutaan opitun siirtovaikutuksesta. Kysyn tänä päivänä kaikilta kasvattajilta luottavatko he oman oppiaineensa tai opetuksensa suhteen siirtovaikutukseen? Hämeenlinnan ammatillisen Opettajaopiston (Nyt HAMK) entinen rehtori Markus Sauri puhui 1970-luvun lopussa kasvatustieteen päivillä Suurten aukkojen periaatteella opettamisesta". Hän tarkoitti sillä, että opettajan tulis rohkeasti myös uskaltaa jättää pois jotain turhaa oppilaan kuormasta. Jos oppilas saa onnistumisen kokemuksia, saa hän voimaa uusiinkin ponnisteluihin. Koulussahan ei voi opettaa 100% kaikkea sitä tieto- ja taitopääomaa, jota ihminen elämässääm tarvitsee. Oppimaan oppiminen lienee kulmakivi. Voisimmeko hieman enemmän tulevaisuudessa edetä tällä tiellä ja auttaa pieniä Villejä, Tainoja ja Tiinoja pulpeteissaan kokemaan iloa silloin, kun elämä muutoin on raskaimmillaan? Kuka meistä kasvattajista uskaltaa ryhtyä viisaaksi aikuiseksi?