Ymmärtämättömyyden piiri

Jokelan joukkomurha pysäytti. Ensin asia tuntui epätodelliselta ja tämän jälkeen aivan käsittämättömältä. Kaikki lohduttavat sanat ihmisille, joita tämä tapahtuma on koskettanut suoraan tai läheisten kautta tuntuvat latteilta. Sanat eivät tunnu riittävän. Kun tällaista tapahtuu, sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi ja pieneksi. En voi toivoa muuta kuin jaksamista kaikille tapahtuneen uhreille, myös ampujan perheelle ja läheisille.

Surmaajan teko on ehdottomasti tuomittava teko, jollaista en voisi hyväksyä missään olosuhteissa. Minulle on kuitenkin tärkeää työstää asioita tavalla jossa voin jollakin tavalla löytää ymmärryksen sille mitä on tapahtunut. Tai ainakin yrittää löytää jotain isompaa kuvaa siitä mitä tapahtuneen taustalla on. Kai teen tätä jotta olisin sinut itseni kanssa ja voisin kenties oppia tästä jotain ja näin kasvaa ihmisenä.

Kirjoitin viimeksi ihmisten ryhmäytymisen piirteistä ja erityisesti siitä miten ryhmillä on taipumus eristää muut sen ulkopuolelle. Kun kuulin keskiviikon tapahtumien takana olleen myös koulukiusaamista, en voinut olla jäämättä miettimään näiden asioiden välillä mahdollisesti olevaa yhteyttä. En väitä että tuntisin tapausta riittävästi tai että juuri koulukiusaaminen olisi ollut juuri se tekijä, joka ajoi tekijän tällaiseen hirmutekoon. Koulukiusaamisessa on kuitenkin kyse juuri samasta ryhmän suhteesta toiseen, jossa kiusaajia yhdistää toisen halveksinta ja yhteinen ymmärtämättömyys toista kohtaan.

Helsingin sanomien verkkolehden sähkeessä kerrotaan yhdysvalloissa Virginia Tech:n kampuksella joukkomurhan tehneestä Cho Seung-huista. Hän oli myös kirjannut verkkoon omia tuntemuksiaan ja ahdistustaan mm. näin:

Pakotitte minut nurkkaan ja jätitte vain yhden vaihtoehdon. Päätös oli teidän. Nyt teillä on verta käsissänne ja sitä ei voi ikinä pestä pois. (www.hs.fi)

Cho Seung-hui teki anteeksiantamattoman teon, mutta koki myös itse olevansa uhri, mitä hän varmasti olikin. Miten meistä on niin monesti helpompaa hakea yhteenkuuluvuuden tunnetta toisesta joka ei myöskään ymmärrä toisen erilaisuutta? Onkohan loppujen lopuksi ymmärtämättömyys ulkopuolisia kohtaan ryhmän suurin yhdistävä tekijä?

Samaisessa Hesarin sähkeessä mainitaan asiantuntijoiden arvio, jonka mukaan kyseessä on syvästi sairas henkilö. Näin varmasti on, mutta miten tähän on tultu? Kyseessä oli nuori mies joka oli hakenut epätoivoisesti toisten hyväksyntää, mutta oli saanut osakseen kiusaamista ja syrjintää. Nuori mies oli kirjoittanut koulussa huolestuttavia esseitä, joiden mustat ajatukset johtivat opettajat ohjaamaan hänet ammattiauttajan puheille. Tämän voisi katsoa niin että hänet ohjattiin ihmisen puheille jonka ammattitehtävään kuuluu ymmärtäminen. Ryhmä ei tähän itse pystynyt, niin se ulkoisti asian ymmärtämisen asiantuntijalle. Kun yritän päästä tämän nuoren miehen asemaan, en näe mahdottomana että hän koki myös tämän hylkäämisenä.

Monesti yhteisön hyljeksintä, ulkopuolelle jättäminen ja halveksunta tuntuvat muuttuvan jossakin vaiheessa vihaksi ja katkeruudeksi. Viha ja katkeruus ovat tunteita, joita en ainakaan minä jaksa kauan kantaa. Ne tunteet vievät miehen mennessään, jos niitä ei pysty käsittelemään. Minun on pakko ainakin saada puhua niistä jonkun kanssa ja saada joltakin ihmiseltä ymmärrystä. En pärjäisi tällaisissa asioissa ilman ystävää. On hienoa että sellaisia ystäviä on olemassa.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä

George W Bush aloitti terrorisminvastaisen sotansa vahvana johtajana jyrisemällä eri kansoille ultimaatumin: ”Olet joko meidän puolella tai meitä vastaan”. Hänen ristiretkensä terrorismia vastaan on mielestäni malliesimerkki ymmärtämättömyyden kulttuurista. Kun päätät olla ymmärtämättä toista, otat tavallaan toisen ihmisen tarvitseman tila omaksi valloitukseksi. Kun toinen ihminen on outo, erilainen tai käyttäytyy tavalla jota et ymmärrä, voit kohdella häntä mielivaltaisesti. Ymmärtämättömyys turvaa meidät kosketukselta jonka toinen ihminen meissä voi antaa. Saat olla yhä itsekkäämpi ja toimia vapaammin. Maailman mittakaavassa juuri tällainen itsekkyys, eriarvoisuus ja vastakkainasettelu ovat mitä ilmeisimmin olleet aina sotien taustalla.

Bush valittiin vuonna 2004 Time-magazinen vuoden persoonaksi. Tämän kunnianosoituksen hän sai terrorisminvastaisesta sodastaan ja vahvasta johtajuudestaan. Tämmöinen toiminta tarvitsee aina kansan hyväksynnän. Meillä kaikilla on taipumusta yli- ja alilyönteihin. Kai keskeisin meidän toimintaa korjaava mekanismi on vuorovaikutuksessa saatava palaute toisilta ihmisiltä. Oli kyse kiusaamisesta, itsekkyydestä yleensä tai vaikkapa terrorismista, meidän vaikeneminen on hiljainen hyväksyntä toisten sortamiselle.

Pelon ilmapiiri

Viimeisimmässä Tiede-lehdessä oli juttu psykopaateista. Jutussa esiteltiin lukijalle reseptilista, siitä miten tulee elää, ettei joudu psykopaatin uhriksi:

    • Avaudu uusille tuttaville hitaasti
    • Tunne halusi, pelkosi ja heikkoutesi, sillä niihin psykopaatti iskee koukkunsa
    • Varo salaisuuksia, salaliittoja, juoruilua ja eristämistä
    • Jos tuttavasi tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, tarkista tausta
    • Tarkista nyyhkytarina – varsinkin jos tarinaassa tuntuu olevan kaikki toisten syytä
    • Pakene, jos uusi tuttavasi imartelee, yrittää lahjoa tai kiristää
    • Hae heti apua, jos sinua uhataan tai pahoinpidellään
    • Muista, että jos kyseessä todella on psykopaatti, häntä ei saa muuttumaan rakastamalla eikä ymmärtämällä

(Tiede 8/2007 s.55)

Ei kai tämä maailma voi olla näin paha paikka elää? Toki pakenen jos joku yrittää satuttaa minua tai uhkailee minua. Tätä ohjenuoraa en pidä ainoastaan psykopaattien kohdalla. Jos me suhtaudumme toiseen ihmiseen ensisijaisesti epäilevästi emmekä lähde luottamuksesta, olen varma että kasvatamme juuri tällaista ahdistusta mikä meidän yhteisössä vallitsee. Ahdistusta joka johtaa ihmisiä masennukseen ja muihin häiriöihin.

Pieniä tekoja

Nyt kun Jokelan tapahtumien jälkeen on nukuttu pari yötä, on luontaista että viha meissä kasvaa ja haluamme löytää jonkun syyllisen tapahtuneelle. Olen jo nyt kuullut puhetta siitä miten vanhempien pitäisi kantaa suurempi vastuu jälkikasvusta. Koulukokoja ei saisi kasvattaa, jotta yksittäisille lapsille jää enemmän aikaa. Samoin sosiaalityöntekijöitä, kuraattoreita, psykologeja ja muita asiantuntijoita kaivataan lisää. En kiellä ettei vanhempien välittämistä, uudelleenjärjestelyjä tai asiantuntijuutta tarvittaisi tähän maailmaan lisää, mutta samalla mietin sitä miten helppo näillä tavoilla on ulkoistaa oma ymmärtäminen toisille. Meille on syntynyt melko teollinen tapa suhtautua myös ihmiseen – kun toinen ei löydä paikkaansa ryhmässä, hänet laitetaan uudelleenkoulutukseen terapeutille tai erityisluokalle. Apua olisi tarvittu jo paljon aikaisemmin. Me tarvitsemme toisiamme joka hetki.

Voisimmeko herätä uuteen päivään uusin silmin? Mitä jos tänään emme tarttuisikaan sanoihin mitä toinen käyttää, vaan yritämme ymmärtää ajatuksen niiden takana ja todella tutustua toiseen ihmiseen. Hyväksytään oma keskeneräisyytemme ja sallitaan se myös muille. Suhtaudutaan uteliaasti ihmisiin jotka vaikuttavat juuri nyt meistä oudoilta jollakin tapaa. Jokelan tapahtumien jälkeen ainakin itse kokisin tällaisen surutyön terapeuttisena.

Share
Kommentit
Samaa mieltä
Hyvin kirjoitettu. Olen iloinen että maailmassa on vielä ajatteleviakin ihmisiä, ajattelu kun näyttää hyvin epäsuositulta ja peräti paheksuttavalta nykyaikana.
Sekä Chon että Auvisen kohdalla olen yhtä mieltä: en hyväksy heidän verilöylyjään, mutta en myöskään tuomitse heitä suorin tein, vaan yritän edes hahmottaa kummankin motiiveja. Kaikki järkyttävät asiat saavat aina alkunsa jostain, eivät ne itsestään putkahda tekijän päähän. Kukaan ei synny murhaajaksi, siitä olen aivan varma. Auvinen, Cho, Eric Harris, Dylan Klebold, Evan Ramsey, Kipley Kinley...kaikkia heitä on pidetty seköpöinä, militaristisina hirviöinä ihmisen valepuvussa, jotka satuttivat viattomia ihmisiä.
Kuka v-ttu meistä maapallon ihmisistä on syytön?

Itsensä julistaminen synnittömäksi lienee pahin rikos, valhe.

Monissa tapauksissa nämä tekijät ovat henkilöinä olleet hiljaisia, keskivertoa arempia, paljon pohdiskelevia ja syrjittyjä ihmisiä, jotka ovat kaikesta huolimatta toivoneet itselleen ymmärrystä, tai edes osoitettua halua ymmärtää heitä. Ehkäpä heidän vihansa onkin peräisin torjutusta rakkaudesta, ystävyydenkaipuun ja ihmisläheisyyden loukkaamisesta (mm.Dostojevski pohtii seikkaa Kirjoituksia kellarista-romaanissa). En väitä että asia on ehdottomasti näin, mutta uskon hyvin vahvasti siihen. Koska eivät ole voineet nousta vastaan henkisiä/fyysillisiä kiduttajiaan, vaan ahtaavat itseensä kaiken ympäristössään kumpuavan sadismin, ei ihme että tuska valuu lopulta yli äyräiden. He ajautuvat itsetuhoisuuteensa, ja masennuksen sekaan saattaa ilmaantua myös tällainen ajatus: "Jos tapan itseni, silloinhan nuo kusipäät ovat voittaneet. Nauravat ja ovat tyytyväisiä, etsivät uusia uhreja ja alkavat jälleen alistaa heitä. Jos he ovat vastuussa omasta tuhoutumisestani, eikö heidän myös kuulu tuhoutua minun mukanani?" Ja jonkin ajan päästä, viikkojen, kuukausien tai vuosien kuluessa ja muiden sorron jatkuessa entisessä muodossaan, on viimein tämä vakautunut tähän tuumaan: "En jaksa elää enää, se on loppu...Mutta nuo saatanan runkut ja huorat saavat sitä en maksaa ja katkerasti! Minä tahdoin armoa ja inhimillistä kohtelua, en sitä heiltä saanut; miksi ihmeessä he saisivat sitä minulta? Mitä väliä kuolemisesta ja syytöksistä jälkeenpäin, kunhan tulee kalavelat maksettua ja on puntit edes puoliksi tasan noiden persläpien kanssa."

On kamalan surullista, että ihminen ajetaan tähän pisteeseen. Vuosien järjestelmällinen herjaus ja rääkkäys - ei sitä enää muutamalla psykiatrin juttutuokiolla saada korjatuksi. Jos me ottaisimme ihmiset ihmisinä ja tasa-arvoisina, henkisiltä ja ruumiillisilta poikkeamista huolimatta, henkirikokset laskisivat puoleen, ihan varmasti. Mutta emmehän me ikinä opi. Jo samana päivänä Jokelan tapauksen jälkeen nettipalstat olivat täynnä Auvista haukkuvia vihaisia kannanottoja. Pekka-Eric sanoi rakastavansa vihaa ja olevansa sitä täynnä; eivätkö nämä suunsoittajat sekä kirjoittajat ole juuri samanlaisen tunteen vallassa? Miten he sitten ovat parempia, jos ajattelevat aivan samoin (vaikka kieltävätkin tämän väitteen, jopa omalta itseltään). Jos koulusurman tekijä jää henkiin, tullaan häntä kohtelemaan kuin ketä tahansa mielenvikaista eikä edes haluta etsiä syitä tekoon, ei viitsitä tai uskalleta. (Esimerkkejä: Kipley Kinley, ampumahetkellä 15v, Oreganon osavaltio, tuomio: eliniäkäinen vankeus ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Evan Ramsey, ampumahetkellä 16v, Alaskan osavaltio, tuomio: 200 vuotta, mahdollisuus ehdonalaiseen 70 vuoden kuluttua). Ei ehdotustaan psykiatrisesta hoidosta. Tapa yleistää ihmiset ja tunkea heidät numeroita sisältäviin kansioihin näyttää Yhdysvalloista levinneen tännekin...

Häpeilemme ihmisyyttä ihmisyyden toimissa, vai kuinka Leskisen Juice mahtoikaan sanoittaa?