Hyljin sinua noobie!

Vaikuttaa siltä kuin ihmisellä olisi pakottava tarve päästä johonkin vakiintuneeseen tilaan jossa kaikki olisi tuttua. Haluamme löytää kaikessa itsellemme ryhmän, jossa on jotain samaa kuin itsessämme. Meitä ohjaa liittoutumaan toisten kanssa yhteiset harrastukset, yhteinen pukeutuminen, yhteiset mielenkiinnonkohteet tai vaikkapa yhteinen maailmankatsomus. Eri ammattikunnat, tieteenalat ja aatteet tuovat meidät yhteen.

On hämmästyttävää se miten samalla kun jokin vetää meitä puoleemme, ryhmä alkaa luoda itselleen yhteisiä käyttäytymistapoja, joilla se erottuu ympäristöstä. Ryhmä muodostaa omat riittinsä, kielensä ja arvonsa, joilla se tarkastelee ryhmän ulkopuolella olevia toimijoita sekä sitoo ryhmäläisiä yhä tiukemmin yhteen.

Osallistuin jokin aika sitten verkkokeskusteluun, jossa eräs ryhmäläinen kuvasi miten esim. ircissä ryhmäläiset antavat toisten ymmärtää kun jokin uusi tulokas on vielä vähän noobi eikä ymmärrä miten täällä tulee toimia. Ryhmän tapa reagoida tällaiseen on yleensä torjua uusi tulokas vaikenemalla. On uskomatonta miten huomaamatta ja viattomasti me sen teemmekään.

Jos vuorovaikutuksen yhteydessä voidaan puhua synneistä, niin mielestäni vaikeneminen on pahin sellainen mitä voi tehdä. Varmasti kovin rangaistus, mitä toiselle ihmiselle voi tehdä, on sulkea hänen ulos keskustelusta huomioimatta häntä. Se on mielestäni paljon pahempaa kuin esim. panetteleminen tai halveksunta. Vaikenemalla et jätä toiselle viestiä siitä miten päästä tietä eteenpäin – suljet portin kiinni sydämeen.

McNeillit kuvasivat kirjassaan Verkottunut yhteiskunta, miten yhteisön sulkeutuminen oli keskeinen käännepiste yhteisön tuhoutumisessa. Ilman ulkoa tulevia vaikutteita ryhmä homogenisoituu ja happanee lopulta kokonaan. Kiina aikansa supervaltana on varmaankin tästä klassikkoesimerkki. Maa sulki rajansa muurilla hyökkääviltä paimentolaiskansoilta. Muuri piti kohtuullisen hyvin vihamieliset kansat poissa maasta, mutta samalla se sulki muunkin vuorovaikutuksen ulkomaailmaan. Uudet ideat ja ajatukset eivät virranneet enää muurin yli kumpaankaan suuntaan. Ajan kuluessa entinen edistyksellinen kansa muuttui kehitysmaaksi, muiden jatkaessa kehittymistään.

Nykyisin tuntuu siltä että valitsemme kovin tiukasti sen ketä kuuntelemme, luokittelemme ne suunnat mistä kuuluu asioita joita oikeasti kannattaa kuunnella. Yleensä kuuntelemme asiantuntijoita – auktoriteetteja tai kollegoja, mutta kaikki se muu mikä tapahtuu ympärillämme jää näkemättä. Kuinka suuri osa tämän päivän ihmisten ahdistuksesta on lähtöisin siitä, ettemme elä enää avoimesti, aidossa vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa?

Share
Kommentit
Suljettujen verkkoyhteisöjen kultakausi ja tuho

"McNeillit kuvasivat kirjassaan Verkottunut yhteiskunta, miten yhteisön sulkeutuminen oli keskeinen käännepiste yhteisön tuhoutumisessa. Ilman ulkoa tulevia vaikutteita ryhmä homogenisoituu ja happanee lopulta kokonaan."

Olisi muutenkin pitänyt jo ehtiä tuo kirja lukemaan, mutta tuo analyysi varsinkin herättää mun kiinnostuksen. Olen niitä verkkoyhteisöjä, joissa olen mukana ollut, jälkeenpäin analysoinut (minkä yhteiskuntatieteilijä itselleen mahtaa) ja tuumannut jotain tuonkaltaista.

Ajankohtaisemmassa mielessä tulee mieleen se yhteisö, jossa olemme viime aikoina jutelleet ja jota kautta tämän kirjoituksen löysin. Jaikun suljetulla hiekkalaatikolla kultainen kausi ei voi jatkua ikuisesti suljetussa tilassa, mutta avaamisessa ja uusissa jäsenissäkin on ongelmansa.

Suviko // tsaa, kummaa ettei ole nimelle kenttää tässä blogihärvelissä
Nimi jäi vahingossa pois
Tuota allaolevaa ei kirjoittanut anonymous vaan Halo Efekti, vahingossa unohdin allekirjoittaa.
Näinhän se menee

Hyvin osasit kiteyttää. Ketä tällainen palvelee? Ei ketään.

Minä olen (ainoana lapsena) pienestä lähtien ollut tietyllä tavalla tarkkailija ja oman tien kulkija. On paljon sellaisia ihmisryhmiä, joihin en edes halua kuulua mm. niiden valtapelien takia. Myös keskinäinen kilpailuhenkisyys, liian homogeeninen kokoonpano (joka pyrkii jysäyttämään jäsenet samaan muottiin ja estää eriävien mielipiteiden ilmaisun) ja suoranainen manipulointi on yllättävän yleistä. Pyrin sellaista oman mielenrauhani vuoksi välttämään ja vaikka olen sosiaalinen, olen sitä vain tietyssä mittakaavassa.

Ei niinkään tämän , vaan enemmänkin jaiku-keskustelun pohjalta (jonka perusteella löysin tämän kirjoituksen) tuli mieleen että internetistä on löytynyt paljon sellaisia yhteisöjä joihin mielelläni liityn ja joissa on mukava olla osallisisena. On avuliata, kannustavia ja fiksuja ihmisiä - jotka puhuvat mielenkiintoisista asioista mukaansatempaavasti ja toisaalta kiinnostuneena kuuntelevat mitä annettavaa tuo keskusteluun joku toinen, mahdollisesti toiselta puolelta maailmaa, jolla on erilainen kokemuspohja.

En vielä ole selvittänyt itselleni onko syynä juuri se että virtuaalisesti kokoontuva ryhmä ei ole paikkasidonnainen vaan osallistujat voivat olla fyysisesti missä vaan. Tämähän olennaisesti laajentaa mahdollisuutta löytää mieleistä seuraa, kun heidän ei tarvitse olla samalla seudulla.
Naulan kantaan.
Tätä tapahtuu uskomattoman usein ja todella monessa eri ympäristössä. Vallalla tuntuu yleisesti olevan käsitys / tuntemus, että jos et ole alunperin ollut yhteisömme jäsen, et siihen myöskään helpolla (jos ikinä) tule pääsemään. Tämä on todella sääli, koska monesti uudella tulokkaalla olisi jotain uutta annettavaa ryhmälle, jos hänet otettaisiin vakavasti. T. PL
Hyvä kirjoitus

Kirjoitit hyvin ja rehellisesti asiasta. Minä en ole oikein ymmärtänyt ryhmittymiä tai sitten ymmärrän niitä liian hyvin, koska katson yleensä kaikkea ulkopuolelta. Enimmäkseen yksikseen oleilleena ja ulkopuoliseksi kasvaneena katson asioita eritavalla kuin voimakkaasti ryhmiin hakeutuva ja siellä pysyvä yksilö. Haluan tietysti kuitenkin kuulua johonkin. Ihminen on kuitenkin laulaeläin, ja sisällä on kaipuun omien joukkoon. Ihminen kaipaa omaa "perhettään" . Se ei välttämättä ole biologinen perhe vaan jokin ryhmä, jonka jäsenet kokee olevan samalla aaltopituudella oman ajattelun kanssa.

Yhdistävä tekijä voi olla mikä vain. Joskus menee todella kauan, että löytää ns. omiensa luo. Minä löysin hengenheimolaisia esim. taidekoulusta. Mutta sitten huomasin, että jopa luovien ja taiteellisten ryhmät noudattavat ihan samoja sääntöjä kuin mikä tahansa "tavisryhmä". Tottakai. Syntyy hierarkioita, klikkiytymiä, bestiksiä, porukoita, joku ei tykkää jostain, jollekin ollaan kateellisia, jotain ihaillaan yli kaiken. On johtajia, mukautujia, sovittelijoita, eristyjiä, tarkkailijoita.

Ja taas huomaan enimmäkseen olevani ryhmän ulkopuolella, mutta nyt jotenkin kuitenkin ryhmän sisällä. Miksikö? Monet taiteelliset ja kirjoittavat ihmiset sattuvat olemaan myös erakkoja ja taipuvaisia vetäytymään omiin oloihin, eikä sosiaalista vuorovaikutusta niin hirvittävästi ole. Olemme siis yhdessä ja yksin, yhteydessä ja erillisinä.

Ihmisten ryhmittymistä ja käyttäymistä on aina kiehtovaa pohtia.

Oletko lukenut Richard Bachin Lokki Joonatanin? Sehän kertoo siitä, että on laumoja ja on niitä erilaisia yksilöitä, jotka uskaltavat tehdä toisin huolimatta siitä, että heidät karkoitetaan erilaisuutensa vuoksi ryhmästä eli siitä lokkiparvesta.

terv. HeidiR Rakastuin runoon -blogista
Hienosti kirjoitettu
Uusien tulokkaiden "mopotus" on kumma juttu, siis sen ymmärtää kun se tapahtuu keskenkasvuisten räkänokkien toimesta - mutta kun siihen törmää joskus työssäkin. Jos jonkun konkarin mielestä tulokas tekee väärin (ei seuraa prosessia tai ei ole tutustunut spekseihin), niin palaute tulee ns. kirveen kanssa. Ketä sellainen palvelee? Uudelle tulokkaalle saattaa tulla paha mieli ja tämä konkarikin saattaa joutua luimistelemaan, jos hänen oletuksensa osoittautuukin vääräksi ja tulokas esim. tiesi speksien sisällön paremmin. Mitään yrityksiä johdattaa uutta tulokasta tiedon lähteille ei tehdä eli vaikka vaikeneminen ei tässä tapauksessa ole täydellinen, niin vaietaan kuitenkin tärkeimmästä asiasta eli sanotaan "Teit väärin"/"Et seuraa prosessia" tarjoamatta mitään perusteluja.